Koska minulla ei juuri ole tunteita, niistä puhuminen tai niiden analysointi on vaikeaa, vielä vaikeampaa kuin miehillä keskimäärin.

Kun mennään pidemmälle keskustelussa, ahdistun, ja kun tätä aletaan analysoida, ahdistun lisää, ja kierre on valmis. Minulle ei ole muuta poispääsyä kuin mykistyminen tai pako. Olen huomannut, että ensimmäinen on parempi kuin jälkimmäinen. 

Kun olen tässä tilanteessa, aivoni ovat lukossa. Ne ovat jääneet kierteeseen, jossa ne jatkuvasti työstävät poispääsyä mahdottomasta tilanteesta, onnistumatta siinä. Siksi olen mykkä. 

Rakas vaimoni, onneksi olet tottunut tähän ja ymmärrät antaa tilaa ajatuksilleni, ja olet tyytyväinen niihin rippeisiin, joita pystyn sinulle omasta sielunmaisemastani avaamaan. Jos et pystyisi, emme olisi yhdessä.

Silti ihmettelen välillä kuinka voi olla niin, että minulle parisuhde ei sinällään ole jotain tavoittelemisen arvoista. Kuinka minusta tuntuu siltä, että olisi ihan sama olenko tässä vai jossain kaupunkiyksiössä vuoroviikkoisänä. Jos eroaisimme, emme eroaisi siksi, että kasvoimme erillemme tai että löysin jonkun toisen, vaan siksi, että kipinää ei itse asiassa koskaan ollutkaan - vain illuusio siitä ja tarve kuulua johonkin. 

Pelkään ahdistusta, joka puolestaan syntyy siitä, että koen etten täytä odotuksia, vaikka kyse olisi pienistäkin asioista. Keskustelut tunteista aiheuttavat tämän nopeammin kuin mikään. Kun olen ahdistunut, etsin pakotietä. Tilanteesta poistuminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, muuten jään aivojen lukittumistilaan.