maanantai, 9. tammikuu 2012

Aivojen lukittuminen

Koska minulla ei juuri ole tunteita, niistä puhuminen tai niiden analysointi on vaikeaa, vielä vaikeampaa kuin miehillä keskimäärin.

Kun mennään pidemmälle keskustelussa, ahdistun, ja kun tätä aletaan analysoida, ahdistun lisää, ja kierre on valmis. Minulle ei ole muuta poispääsyä kuin mykistyminen tai pako. Olen huomannut, että ensimmäinen on parempi kuin jälkimmäinen. 

Kun olen tässä tilanteessa, aivoni ovat lukossa. Ne ovat jääneet kierteeseen, jossa ne jatkuvasti työstävät poispääsyä mahdottomasta tilanteesta, onnistumatta siinä. Siksi olen mykkä. 

Rakas vaimoni, onneksi olet tottunut tähän ja ymmärrät antaa tilaa ajatuksilleni, ja olet tyytyväinen niihin rippeisiin, joita pystyn sinulle omasta sielunmaisemastani avaamaan. Jos et pystyisi, emme olisi yhdessä.

Silti ihmettelen välillä kuinka voi olla niin, että minulle parisuhde ei sinällään ole jotain tavoittelemisen arvoista. Kuinka minusta tuntuu siltä, että olisi ihan sama olenko tässä vai jossain kaupunkiyksiössä vuoroviikkoisänä. Jos eroaisimme, emme eroaisi siksi, että kasvoimme erillemme tai että löysin jonkun toisen, vaan siksi, että kipinää ei itse asiassa koskaan ollutkaan - vain illuusio siitä ja tarve kuulua johonkin. 

Pelkään ahdistusta, joka puolestaan syntyy siitä, että koen etten täytä odotuksia, vaikka kyse olisi pienistäkin asioista. Keskustelut tunteista aiheuttavat tämän nopeammin kuin mikään. Kun olen ahdistunut, etsin pakotietä. Tilanteesta poistuminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, muuten jään aivojen lukittumistilaan. 

perjantai, 16. joulukuu 2011

Työ ei maistu

Kaksi tunnetta: menee joko ok, tai ahdistaa. Nyt ahdistaa. Se ei ole minkään yksittäisen asian johdosta, vaan usean asian summa. Energia on vähissä. Väsyttää. Tuntuu että ympärillä on asioita, joihin ei pysty vaikuttamaan, ja vaatimuksia joihin ei pysty vastaamaan. Ehkäpä pohjimmaisena on epävarmuus tulevaisuudesta töiden suhteen. Tilanne on täysin absurdi ulkopuolella tarkasteltuna. Summataanpas: nautin arvostusta työstä jota teen. Olen ylisuoriutunut, minulla on hyvät henkilösuhteet joka suuntaan. Käsissäni on narut, joista pystyn tarvittaessa vetelemään. Palkka on hyvä, ja käytännössä saan tehdä minulle helppoja asioita. Mutta kun pitäisi olla enemmän. Pohjimmaisena kaivertaa ajatus siitä, että olen kuitenkin vain palkkatyöläinen. Minun pitäisi kuulua ylimpään johtoon, minun pitäisi saada eksakti, kaunistelematon tieto kaikista firman asioista, minun pitäisi päästä vaikuttamaan. Nyt saan kaiken suodatettuna, ja "selkäni takana" analysoidaan motiivejani, johtamistapaa jolla minua pitäisi johtaa, mistä asioista minun on tarpeen tietää, jne. Jos ilmoittaisin lähteväni, kukaan ei tajuaisi miksi. Se tulisi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Pelkään että leimautuisin epästabiiliksi persoonaksi, josta ei voi lukea mitä on tapahtumassa. Entä jos tilanne onkin näin? Pystyn parissa päivässä vajoamaan omien ajatusteni kanssa sellaiseen suohon, että tekee mieli jättää kaikki siihen paikkaan. Miksi janoan tietoa, valtaa ja vastuuta? Se on järjenvastaista. Varsinkin kun osittain olen sitä mieltä, että minun kapasiteettini riittää hiukan yli sen mitä nyt teen, mutta en kuulu ylimpään johtoon. Siellä istuu henkilöitä, joilla on kyky nähdä olennainen - minä näen mekanismeja. Tämä vie minulta yöunia, herään aamuneljältä ja ajatukset pyörivät. Palaan taas siihen ajatukseen, että menetin työntekokykyni jo kauan aikaa sitten. Jännä juttu, että saan tuloksia aikaan. Pystyn luomaan organisaation, joka toimii tehokkaasti, kunhan minun ei itse tarvitse olla "etulinjassa". Silloin kuitenkin väistämättä jään myös taustapeluriksi, ja taustapelurit jäävät varjoon. Minä en edelleenkään pysty tekemään ymmärrettävää, jäsennettyä dokumenttia - pystyin siihen vuosia sitten, kun olin tehokkuuteni huipulla. Ehkä kyse on siitä, että en tiedä miten nostaisin omat saavutukseni jalustalle - muut osaavat sen paremmin, ja pystyvät saamaan mustan näyttämään valkoiselta. Joskus kirjoittaminen helpottaa, nyt kun olen laittanut nämä alas, minulla on tunne, että asiat ovat edelleen sekaisin. Pääni on täynnä erilaisia ajatusten kulmia, mutta askelmerkit puuttuvat. Silloin en saa mitään aikaiseksi. Aloitan jotain, haen kahvia, palaan takaisin, aloitan uudelleen, haen kahvia, jään juttelemaan. Olen tehoton. Vihaan tehottomuutta. Yksityisyrittäjänä pystyisin olemaan vapaa.

perjantai, 11. marraskuu 2011

tänään olen vapaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

torstai, 3. marraskuu 2011

Nyt se tapahtuu - ajatusten sekamelska.

Tällä hetkellä on se olo - se mihin tämä kaikki kulminoituu. Kokonaisvaltainen väsymys ja saamattomuus. Koetan kuvailla sitä. Kämmeneni ovat hiukan hikiset ja pulssi korkealla. Minulla on keskittymisvaikeuksia. Jos yritän vastata sähköpostiin, se jää kesken parin lauseen jälkeen - joko ajatukseni katkeaa, tai en ole tyytyväinen sisältöön, enkä keksi kuinka muuttaisin sitä. Jos yritän lukea vaikka iltalehteä, huomaan selailevani ja klikkailevani otsikoita. En pysty keskittymään artikkeleihin. Tätä viestiä on helppo kirjoittaa, koska minun ei tarvitse ajatella. Voin vain kirjoittaa. Ajattelu on nyt vaikeaa. Tälle viestille ei myöskään ole laatukriteereitä. Tunne on vähän samanlainen kuin jos normaalia rankemman lenkin jälkeen (en ole lenkkeillyt moneen vuoteen, mutta muistan tunteen) pitää pienen tauon ja lähtee liikkeelle. Pystyt liikkumaan, mutta jalkasi ovat hyytelöä. Voimat ovat poissa. Minun voimani ovat poissa henkisesti. Pystyn kuitenkin keskustelemaan, liikkumaan normaalisti, näyttelemään että kaikki on ok. Minulla on tällä hetkellä suuri tarve mennä nukkumaan. Ei siksi, että olisin väsynyt tai päivä olisi jotenkin rankka (pikemminkin päinvastoin), vaan siksi, että pääni haluaa lepoa. Se haluaa vapauteen risteilevistä ajatuksista, joista en saa kiinni. Miksi. En tiedä. Enkä tiedä, miten palautuisin tästä. Nämä ovat niitä vaikeita hetkiä. Lääkitys auttaa yleisesti, mieliala on ihan ok suurimman osan ajasta, enkä nytkään tunne olevani mitenkään masentunut. Minulla on vain kasvava pakokauhu, haluan pois tästä tilanteesta. Tilanteesta, jota en itsekään tunnu tarkemmin hahmottavan. Ehkä se johtuu siitä, että alitajuisesti ongelmani kasaa rästiin jääneitä tehtäviä. Nytkin erilaiset ihmiset odottavat kannanottojani vaikeisiin asioihin, sähköpostiyhteenvetoja, yms. En pysty tekemään niitä juuri nyt. Minun kuitenkin pitäisi. Ulkoiset odotukset ja omat kykyni ovat ristiriidassa. En pysty kirjoittamaan muistiota puhelinkeskustelusta asiakkaan kanssa, koska mietin sanamuotoja loputtomiin, enkä osaa nostaa olennaisia kohtia esiin. En vain pysty - tällä hetkellä. Huomenna tämä taas sujuu, mutta mitä teen nyt? Ja mikä tämä tila on, miksi tämä lamaannuttaa minut sen sijaan että saisin tarmonpuuskan ja vain tarttuisin asioihin?

tiistai, 1. marraskuu 2011

Työkyvyttömyys?

Johtavassa asemassa on se hyvä puoli, että varsinaiset työtehtävät, ns. oikeat työt voi delegoida. Varjopuolena on vastuu. Steve Jobs muistaakseni määritteli omille johtajilleen johtajuuden vastuun seuraavasti (ulkomuistista, mutta ajatus selvinnee): "Toimitusjohtaja huomaa, että hänen huoneensa on aamulla roskainen, ja hän selvittää siivoojalta, miksi sitä ei ole siivottu. Siivoja toteaa, että ilmeisesti lukot on vaihdettu, koska hänen avaimellaan ei enää päässyt sisälle. Tämä on ok. Siivoojalla on lupa olla (teko)syitä sille, miksi hän ei ole tietyistä vastuistaan huolehtimaan. Jossain kohdassa matkalla organisaatiohierarkiassa ylöspäin näistä syistä tulee merkityksettömiä. Jos olet johtaja, ja sinun vastuullasi on toimitusjohtajan huoneen siivous, sinua mitataan vain siitä, onko huone siisti vai ei. Syillä ei ole merkitystä" Niin kärjistettyä kuin tuo onkin, maailma on juuri tällainen, ja johtaminen on monesti sylkykuppina olemista, umpimähkään liikkumista, vaiston varassa suunnistamista ja ennakointia. Niin ja valvontaa. Jatkuvasti pitää pollata perään, ja motivoida motivoitumattomia ihmisiä. Pystyn vain tuohon. En ole pariin-kolmeen vuoteen pystynyt kirjoittamaan muuta kuin powerpoint-muotoista proosaa. Esimerkiksi tutkielman teko olisi nykyään mahdotonta. En pysty jäsentämään ajatuksiani. Turhaudun muutaman rivin jälkeen. Mieleni tekee tehdä jotain muuta. Syytän tästä sairauttani, jolle en tiedä nimeä. Toistaiseksi olen lunastanut lupaukset, joita olen antanut. Olen tehnyt huikean tasonnoston edustamani organisaation tehokkuudessa, tinkimättä kuitenkaan työntekijöiden hyvinvoinnista. Kaikki tämä noudattamalla noita periaatteita - jos epäonnistut, ei ole syitä, toisaalta syiden esiin tuominen ei ole niin tärkeää kuin niiden mittareiden vaaliminen, joilla työtäsi mitataan. Olen tähtipelaaja. Siksi onkin hämmentävää, kuinka huonosti selviydyn tilanteista, joissa minun pitää selittää lunastamaton lupaus. Välttelen näitä tilanteita. minun on vaikea tarttua puhelimeen. Myös kotona kaikki asiat lykkääntyvät pikkuhiljaa, ja kykyni tehdä ns. normaaleja kodin töitä heikkenee. Onneksi meillä vallitsee yhteisymmärrys siitä, että tarvitsemme kodinhoitajan - me käymme molemmat töissä, joten meillä on varaa viikkosiivoukseen. Jos minulta vietäisiin johtaminen, olisin työkyvytön. Tämä on täysin absurdi tilanne - tilanne jossa pystyn huolehtimaan kokonaisuuksista, mutta en pysty kirjoittamaan pöytäkirjaa kokouksesta. Kaiken tämän päälle liityin juuri avainhenkilöohjelmaan - minusta halutaan pitää kiinni, olen tulevaisuuden toivomme, jopa toimitusjohtajan roolia on väläytelty. En syty tälle, koska en voisi olla nakkisuojassa. Haluan huolehtia kokonaisuuksista niin, että on omissa käsissäni kenelle delegoin ja mitä, mutta toisaalta on vielä joku jolal on vielä suurempi vastuu - jotta voin luovia pois epämiellyttävistä tilanteista. Ehkä johtajat ovatkin pääosin sairaita?