Usein mietin millaista olisi oikeasti tuntea. Olenhan minä lapsena tuntenut, sellaisia vahvoja, kokonaisvaltaisia tunteita - ihastumista, pettymystä, palan kurkussa, päästä varpaisiin. Ihmettelen kun luen ystävien statuspäivityksiä facebookista. Joku kuvaa sitä tunnetta, kun kesäillassa oikaisee jalkansa saunan kuistilla ja jossain naukuu kuikka. En saa kiinni siitä tunteesta. En myöskään siitä kun näen ystävän kostuneet silmät hänen kertoessaan kokemuksistaan synnytyssalissa - kuinka ylpeä hän on puolisostaan ja kuinka kokonaisvaltaisen onnellinen tunne valtasi hänet kun lapsi vihdoin syntyi, terveenä. En saa noista ajatuksista kiinni. Toisaalta olen menestynyt, olen pystynyt rakentamaan uran, menemään eteenpäin, nousemaan johtavaan asemaan. Olen ihailtu, tiukka mutta reilu, johtaja. Ehkä tunnen siis jotain, oikeudenmukaisuutta? Onko se edes tunne? Pystyn myös tekemään vaikeita päätöksiä. Viimeksi tein päätöksen alihankintasopimuksen päättämisestä. Se ei ole mitään poikkeuksellista, mutta poikkeukselliseksi sen teki se, että kyseinen alihankkija oli tehnyt 25 vuotta keskeytyksettä töitä. Ymmärsin ja kuuntelin, mutta perustelin myös, että emme voi tälle asialle mitään - raaka tosiasia on, että silloin kun kysyntä hiipuu, alihankinta kärsii ensimmäisenä. Se ei jäänyt minua painamaan. Tein sen, mikä oli välttämätöntä. En kokenut pettäväni odotuksia. Sen sijaan minua painaa, jos minulta odotetaan enemmän kuin mitä pystyn antamaan, tai jos tunnen, että olen tilanteessa jossa on vain huonoja vaihtoehtoja. Eli jos joudun tuottamaan pettymyksen. Jos olisin tuolle alihankkijalle antanut lupauksen, että tapahtui mitä tapahtui, pidämme heidät rivissä, olisin joutunut syömään sanani tässä tilanteessa. Siitä en olisi selviytynyt. En myöskään siitä, jos tunnen, että organisaatiotani kohdellaan epäreilusti, tai minun pitää vaatia siltä enemmän kuin mielestäni on kohtuullista. Se ahdistaa järjettömästi. Eli henkilön irtisanominen tai sopimuksen päättäminen tapahtuu kylmän viileästi, mutta jos joudun pyörtämään antamani lupauksen, olen kyvytön. En nuku, en pysty syömään, en saa rauhaa ajatuksiltani. Ylireagoin, kyllä, mutta en tiedä muutakaan tapaa - enkä pysty ajatuksiani suitsimaan. Käy lenkillä, kirjoita paperille mieltäsi painavat asiat, ajattele positiivisesti, jätä työt työmaalle, jne. Hyvää tarkoittavia neuvoja ystäviltä, lääkäriltä, psykologilta. Ei auta. Ei saatana auta. Vain sellainen ihminen, joka itse tuntee sen tuhansien vasaroiden jyskeen ja jatkuvan sydämen hakkaamisen voi ymmärtää, kuinka kokonaisvaltainen ahdistus voi olla kyseessä. Pääni ei saa hetkenkään rauhaa. Koska olen johtavassa asemassa ja hyvä siinä mitä teen, pystyn usein ennakoimaan asioita. Siksi tilanne ei tule vastaan niin usein kuin voisi kuvitella. Minulle johtaminen itsessään ei ole stressaavaa - stressi ei tule siitä, kuinka monta miljoonaa euroa pitää tuottaa liikevaihtoa, vaan siitä, jos en koe pystyväni täyttämään odotuksia. Vaikka kyse olisi vain pikkiriikkisestä poikkeamasta isossa kuvassa. En pysty laittamaan asiaa perspektiiviin. 90% ajasta menee hyvin. Asioita hoituu, asioita lykkääntyy, asioita jää hoitamatta. Niin kauan kun pystyn hallitsemaan oman pelikenttäni, kontrolloimaan, olen niskan päällä, ja pystyn toimimaan kylmän viileästi. 10% ajasta menee huonosti. Silloin olen täysin ajatuksiini uppoutunut, ja vain kulloinkin pinnalla oleva asia vie kaiken huomion hereillä ja unessa. Siinä vähässä jota pystyn silloin nukkumaan. En tiedä miksi on näin, ja miksi minua ei ole siunattu niillä onnistumisen ja hyvän mielen tunteilla, joita tekemättömien töiden loppuunviemisestä kuuluisi saada. Miksi olen tässä puurossa, jossa rakentamani korttitalo huojuu joka päivä - ja jossa luovin hetki toisensa perään.