Olin poissa työelämästä lähes vuoden. Kävin 3-4 kertaa psykiatrin luona juttelemassa niitä näitä, sitten sairauslomaa taas jatkettiin. Tuntui, että hän tekee vain työtänsä. Työterveyslääkäri oli empaattisempi, mutta ei omannut alan koulutusta, joten ehdotukset oloni parantamiseksi olivat lähinnä hyväntahtoisia neuvoja. Lääkkeet purivat, ahdistus katosi, mutta samalla tuli hälläväliä-olo. Roikkumaan jääneillä asioilla ei yhtäkkiä ollut mitään väliä. Monta kuukautta olin elävä muumio. Söin, nukuin ja katsoin televisiota loputtomasti. En tehnyt mitään - ei huvittanut. Vain tämän kokenut voi kuvitella kuinka suuren ponnistuksen takana on vaikkapa lusikan nostaminen, puhumattakaan kävelylenkin tekemisestä. Minulla ei ollut päämäärää, toisaalta ei myöskään energiaa. Energia tuntui valuvan sillä hetkellä kun aamulla avasin silmäni. Usein vain odotin iltaa, että pääsisin taas nukkumaan. Aloin lopulta tylsistyä, mikä oli ilmeisesti hyvä merkki. Jossain vaiheessa päätin että lähden takaisin töihin, ja aloin täyttää "masennuksen merkit"-kyselyä vastaavasti. Pisteet nousivat, ja työterveyslääkäri totesi, että keskustelut alkavat tehota. Palasin töihin, ja hetken aikaa tuntui mielekkäältä. Jokin oli kuitenkin lopullisesti poissa. Minulla ei ollut energiaa vieläkään, mutta olin kuitenkin oppinut kanavoimaan sen vähäisen energian niihin asioihin, jotka ovat täysin välttämättömiä. Alkoi luovimisen aika. Luovimista työelämässä, luovimista kotona, silmien ummistamista asioilta joita en jaksa tehdä. Olen pystynyt pitämään asiat tasapainossa. On hyvin outoa mielestäni, että olen kaikkien näiden "saamattomuuden" tuntemusten jälkeen kovassa uraputkessa. Masennuksesta toivuttuani (paitsi että en usko toipuneeni, vain oppineeni kanavoimaan) olen noussut johtavaan asemaan, saanut kerättyä ympärilleni osaavan joukon, oppinut delegoimaan tehokkaasti. Olen ylittänyt odotukset työelämässä, ja toimeentulo on parantunut oleellisesti. Ulkokuorisesti olen menestyjä ja uraohjus. Sisäisesti olen energiaton luovija. Minä en olisi mitään ilman delegointia. En ole pariin vuoteen pystynyt kirjoittamaan ymmärrettävää dokumenttia mistään asiasta. En pysty enää keskittymään pitkän sähköpostin lukemiseen, turhaudun muutaman rivin jälkeen. Minun on pakko delegoida ihan kaikki - varsinkin rutiinitehtävät. Asiat, joita en pysty delegoimaan, jäävät roikkumaan pahasti. Saamattomuus häiritsee itseäni, koska se pahenee. En tiedä mihin se johtaa. Toisaalta olen saanut kiitosta - "ensimmäinen palkkaamani johtaja joka osaa aidosti delegoida", sanoi esimieheni. Aamulla kun tulen töihin, kun pitäisi soittaa se hankala puhelu, olen velliä. Keksin sijaistoimintoja, juon kahvia, selaan sähköpostia. Mitä vain, jotten joutuisi kohtaamaan vaikeaa tilannetta. Soittamaan puhelua. Ja koska olen johtaja, voin jättää sen tekemättä, minulla on aina hyvä syy. Tai sitten delegoida. Itse tiedän syyn - en pysty tarttumaan asiaan, hoitamaan reippaasti sitä pois. Miksi en? Koska en saa mitään hyvänolontunnetta siitä että saan asioita tehtyä. Se, soitanko vai enkö, on yhdentekevää. Vasta jos koen, että joku joutuu kärsimään vuokseni, tai vielä pahempaa - odottaa että teen asialle jotain, minusta alkaa tuntua joltain. Ahdistuneelta. Saan nukuttua, saan elettyä, saan käytyä töissä, lapseni jumaloivat minua, olen heille hyvä isä, vaimoni rakastaa minua yli kaiken. Minä en vain tunne. Tai tunnenhan minä, kahta asiaa: neutraalius tai ahdistus. Ei muita. En laske "mietoa hyvänolontunnetta" tähän listaan, koska se on niin lähellä neutraaliutta. Tämä kirjoittaminen tuntuu neutraalilta. Joskus se olisi voinut helpottaa, mutta minulle ei tule tästä helpotuksen tai saavutuksen tunnetta. Tulee vain sellainen olo, että olen kirjoittanut.