Naimisiinmeno, lasten hankinta, talon rakentaminen - tuttu tarina kaikille meille, jotka elämme sovinnaisen mallimme mukaisesti. Se oli aikaa, jolloin periaatteessa ei ollut mitään mahdollisuutta pysähtyä miettimään asioita syvällisemmin - piti vain mennä eteenpäin. 

Opintojen suorittamisen jälkeen löysin heti työpaikan - oikeastaan jo ennen opintojen päätöstä. Pikavauhtia "hyvän elämän rakentamiseen" tarvittavat asiat saatiin pois päiväjärjestyksestä. Lapset hankittiin, talo oli pystyssä ja rakennuttajan kanssa riitelyn jälkeen kohtuullisin kustannuksinkin. 

En tiennyt, että samaan aikaan ajauduin yhä syvemmälle tyhjyyteen. Jokin puuttui. Jostain syystä en tuntenut eläväni. Tavoitteellisuus oli kadonnut kun tavoitteet oli jo saavutettu, ja kun olisi pitänyt osata alkaa nauttia hedelmistä, en osannut. Asiat alkoivat kiertää kehää ja toistaa itseään. Saavutin yhden ison virstanpylvään elämässäni kun suoritin jatko-opintoni (kyllä, kaiken edellämainitun rinnalla) kunniakkaasti. Tiedon saatuani minut valtasi mieto tyytyväisyys. Ei räjähtävä hyvänolontunne, ei halu tanssia ja laulaa, ei mitään sellaista. Mieto tyytyväisyys. Ajatus siitä että tämä oli suoritettu kunnialla, ehkä parantaakin olisi voinut. 

Eräänä syksyisenä aamuna viitisen vuotta sitten, räntäsateessa, käänsin nokkani terveyskeskukseen. "Huomenta. Minä en jaksa mennä töihin.". Sitten alkoi tapahtua.