Elin lapsuuteni isossa, väljässä kodissani. Perheonnea varjosti isän alkoholiongelma, joka eittämättä on vaikuttanut siihen millainen olen. Hän kuitenkin hoiti työnsä, välillä kaksikin, lähes moitteetta. Ulkopuolisten silmin. Sisältä katsottuna perheessämme oli elefantti, josta ei sopinut puhua, ei analysoida, ei kohdata sitä. Oli vain elettävä. Hän ei kuitenkaan lyönyt, ei sortanut lapsia, ei riehunut, ei viettänyt öitä maailmalla. Hän tuli aina kotiin, teki päivällä työnsä, jatko putkea. Vain yrittäjä voi olla antamatta itselleen potkuja kun saapuu kännissä työpaikalle.

Olin koulukiusattu - miedosti. Voisi jopa sanoa, että en ollut kiusattu, vaan enemmänkin minun oli vaikea löytää ystäviä. En niin pahasti kuin jotkut luokkamme silmätikut, lähinnä sen takia, että olin reagoinut ala-asteikäisenä asioihin itkemällä herkästi. Pojalta se oli outoa - mutta en voinut sille mitään. Kun kohtasin vääryyttä, kun minua syytettiin (vaikka vain kiusallaankin) asioista joita en ollut tehnyt, pala nousi kurkkuun enkä pystynyt sanomaan mitään. Se vaikeutti puolustautumista. Koulumenestykseni oli hyvä, kiitettävä itse asiassa.

Koulun päättäjäispäivänä ihmettelin, miksi toiset oppilaat jättivät kyynelsilmin hyvästejä. Minä en itkenyt, katsoin eteenpäin avoimin mielin, en jäänyt kaipaamaan mitään tai ketään.

Lukioon siirryin naapurikuntaan. Se oli uusi alku, uusi mahdollisuus luoda ystävyyssuhteita. Olin kuitenkin liian arka ja haavoittuvainen - murrosikä lienee ollut silloin suurin syy. Ihmettelin kun sain kutsuja kotibileisiin. Minä, joka aina olin ollut "alinta kastia". En ollut peruskouluaikanani milloinkaan ollut kotibileissä. Minua ei ollut kutsuttu.

En löytänyt sydänystäviä. En kuitenkaan ollut kiusattu, olin täysiverinen "kaveri". Lukiosta jäi aika mieto kuva - se oli elämänvaihe joka meni niin kuin pitikin. Ei suuria tunteita suuntaan jos toiseenkaan. Tiesin mitä minulta odotetaan, tiesin miten käyttäytyä, osasin ja sain hyviä arvosanoja. En kuitenkaan viitannut koskaan. Se ei johtunut välinpitämättömyydestä, ei ehkä arkuudestakaan enää siinä vaiheessa. En viitannut, koska pelkäsin sitä murskaavaa tunnetta väärän vastauksen jälkeen. Kehitin joskus silloin itselleni iskulauseen, syytä en tiedä: "Pelkään häviämistä niin paljon, etten uskalla voittaa".

Kävin armeijan, ja suuri hämmennys tulevaisuudestani muuttui määrätietoiseksi korkeakouluopiskeluksi. Puolentoista vuoden hiljaiselon jälkeen uurastin itselleni lähes 80 opintoviikkoa yhden ainoan vuoden aikana, ja valmistuin tarkalleen neljässä vuodessa. En juhlinut tai ollut mikään järjestöaktiivi, olin oma rauhallinen mutta määrätietoinen itseni. Minulle syntyi ystävyyssuhteita, jotka tulisivat jatkumaan läpi elämäni. Tapasin paljon myös hyviä kavereita, elämä oli mutkatonta.

Eräänä syysiltana pakotin itseni ulos - siellä myrskysi. Kävelin puiden keskelle ja vajosin polvilleni - pakotin itseni itkemään yksinäisyyttäni. Yksin kaikkien keskellä. Sain puristettua tunteen ja itkin. Tuon jälkeen en ole itkenyt.

Itkin koska olin yksinäinen, koska minulla ei ollut jotakuta jota rakastaa ehdotta. Minulla ei ollut koskaan ollut tyttöystävää, oli vain toivottomia ihastuksia. Janosin itselleni kumppania, olin valmis sitoutumaan, hankkimaan lapsia, rakastamaan. Todellisuus iski moukarilla ajatuksiini - tulenko koskaan löytämään ketään. Olin liian ujo ja pelkäsin ihmisiä. En tiennyt kuinka naisia lähestytään. Mietin usein, miksi minä aina ihastun, mutta muut eivät ihastu minuun, mikä minussa oli vikana. Olin varma, että silmälasit olivat ainakin yksi tekijä.

En tuntenut onnea. Tunsin onnistuneen tentin jälkeen samanlaista tyydytystä, kuin urheilija suorituksestaan. Tunsin voimallisuutta siitä, että olin riippumaton muista. Onnellisuus oli kuitenkin minulle vierasta.

Rakastuin, tai niin luulin, meiliystävääni joka asui venäjällä. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka kanssa tunsin sielun kumppanuutta. Häntä oli helppo lähestyä ja vuodattaa sisintäni, antaa hänen kuoria sitä kerros kerrokselta kuin sipulia. Emme päässeet sen pidemmälle, kun tapasin tulevan vaimoni.

Hän oli ihastunut minuun, ja oli päättänyt saada minut omakseen. Olin hämmentynyt ja annoin tilanteen viedä. Kolmen vuoden kuluttua kosin häntä kesken päiväkävelyn, sanoilla jotka hän muistaa tänäkin päivänä - minä en. Lähdimme bussilla koruliikeeseen ostamaan sormukset. Minusta oli hienoa olla hetki jalustalla, tunsin tyydytystä - olin tehnyt jotain oikein.

Vaan tunsinko rakkautta. Luulin niin. Olisiko sen pitänyt olla jotain tajunnanräjäyttävää, jotain hullaannuttavaa kuten joskus ala-asteikäisenä kun ajatukseni pyörivät naapuritalon tytön ympärillä herkeämättä, ja sydän pomppi. Sydämeni ei pomppinut, mutta tunsin tyydytystä siitä, että tyttöystäväni silmiin syttyi lämmin tuike kun hän katsoi minua.

Tämä oli luonnollinen askel, näin asioiden kuuluikin mennä.